Jos Katja Ketun huikea kirja, Kätilö, pitäisi tiivistää yhdeksi lauseeksi, olisi se tämä. Tosin ehkä kysymysmerkillä varustettuna.
Katja Kettu: Kätilö
WSOY 2011
348 s.
Kalevi Jäntin palkinto 2011
Runeberg-palkinto 2011
Runeberg-palkinto 2011
Katja Ketun Kätilö on kokonainen maailma. Se on kielen maailma, rakkauden ja sodan maailma, rumankaunis ja rujo maailma, jossa lukija on vereslihalla, inhosta ja kiintymyksestä kohmeessa. Selkä karrella, aistit valppaana, pahinta odottaen ja pelastusta toivoen. Kirja, jonka raa'assa voimassa on kaikki.
Lukijana minut imaistiin Lapin kylmään, korven kanervaan. Minut kammettiin jäämeren jäähileeseen. Alastomana seisoin pohjoinen tuuli kasvoillani ja annoin tarinan viedä. Veihän se. Lihan himosta vornuavaan leiriin Titovkassa. Sodan sadismiin ja kuoleman kuilun juurelle. Katsomaan sitä, mitä en olisi halunnut nähdä. Katsoin kuitenkin ja kestin. Nautin, joställaisen kirjan kohdalla voi nauttia.
Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua.
Tappaminen, silpominen, alistaminenen.
Raiskaaminen ja hirmutyöt, kaikki pahuus.
Katkotaan kaulat, runnotaan rei'ille rumaksi,
astumalla ja ampumalla.
Onko sodassa ja rakkaudessa kaikki sallittua? kysyy lukija. Vastaa sitten itselleen: Ei ole, ei sodassa ja rakkaudessa kaikki sallittua ole. Hädissään ja tuskissaan vakuuttelee itselleen. Inhoaa ja tuomitsee, sallii ja silittää. Yrittää ymmärtää ymmärtämättä kuitenkaan. Sitä, millaista on olla osa sotakoneistoa, sotasaaliina ja -vankina. Joutua vihollisen armoille, paeta henkensä hädässä. Rakastaa henkensä pitimiksi. Rakastaa, koska muutakaan ei voi. Selvitä ja selviytyä, yksin. Sillä luottaa ei voi keneenkään. Verisiteet vinkuvat pakkasessa ja viimassa, maassa joka palaa poroksi. Lapin sota. Petsamo 1944. Jäämeri. Vaiettua, salattua. Saksalaiset ja Suomalaiset, sotaveljet ja -vihamiehet. Miten nopeasti tuuli kääntyykään, takki kääntyy toiseksi.
Lukekoon, ken uskaltaa. Sillä vähällä Kätilö ei lukijaansa päästä. Lukemaan uskaltautuvan palkittu kirja kuitenkin palkitsee. Kielellisesti Kätilö on mestariteos, Kettu kynäniekkana suorastaan shamaani. Lapin murre kulkee niin autenttisen oloisesti, että lukijan on mahdollista heittäytyä kuuntelemaan lukemisen sijaan. Jos jotakin häiritsevää kirjasta hakee, liittyi se itseni kohdalla juoneen ja sen ennalta-arvattavuuteen. En tietenkään paljastamaan tässä lähde, minkä ajattelin jo kirjan alussa olevan, mutta sen vain sanon, että häiriöksi ei juonen arvattavuus tai osittainen pukkelehtiminenkaan ollut.
Naiset. Kätilö on kirja naisista sodan ja rakkauden jaloissa. Villisilmä rakastuu saksalaiseen sotilaaseen, kirjan Sinään, Johannekseen. Kun Villisilmä sinuttelee rakkauden kohdettaan, tulee abstrakti lihaksi ja vereksi, lähes eläväksi esineeksi, joka on näkyvä teoissa ja sanoissa. Mihin kaikkeen ihminen voikaan olla valmis rakkaudesta. Villisilmä on.
Entäpä kirjan miehet? Monin paikoin naisia heikompia ovat nuo ruojakkeet, sodan koneiston alle jyräytyneitä, sirpaleiksi menneitä. Johannes, tuo Villisilmän rakkauden kohde, sai paikoin kipunat lentämään silmistäni ja suustani. Kysymään miksi, miksi, miksi. Ja kuitenkaan en voinut Johannestakaan pelkästään vihata. Vain yksi miehistä sai vihani kiehumaan, sappeni sihisemään ja lähes ääneen minut kirkumaan. Pahuus kulminoituu leirin komentajaan, sille jolla valta on ja joka valtikkaansa väärin käyttää.
Rakkaus voi olla pelastus, väline selviämiseen ja uuteen elämään. Se voi olla turvasatama. Se voi olla vankila. Vahvasti nousi kirjan sivuilta mieleeni Raamatun Korinttilaiskirje:
(Matt 1: 1. kirje korinttilaisille, lyhenneltynä)
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja aikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
Rakkaudessa on kysymys elämästä ja kuolemasta, aivan kuten sodassa. Kun rakkaus ja sota yhdistyvät, yhdistyvät samalla hyvä ja paha, kaunis ja ruma, puhdas ja likainen. Mustavalkoisuudesta kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää. Rakkauskin likaantuu, omatunto soimaa. Toisaalta sota saa aikaan solidaarisuutta. Vihamies voi olla ystävä ja ystävästä tulla hetkessä vihollinen. Nämä harmaan sävyt saavat aikaan sen, että kirjasta muodostuu elävä maailma. Eletty, koettu ja todellinen. Teksti syntyy sanoista, tulee eläväksi kuvissa. Saatoin monin paikoin nähdä edessäni tapahtumat. Aina se ei ollut mieluista, mutta silmiä en voinut sulkea. Pakko oli lukea loppuun.
Jumalalta anotaan armoa, mutta Jumalaa armottomampi on Leevi Laestadius. Se, jonka mukaan kohtalo määräytyy, ja naisen elämä. Kritiikki Laestadiuksen oppeja kohtaan on viiltävää. Mitä tapahtuu sille, joka luottaa Jumalaan? Mitä sille, joka elää Laestadiuksen oppien mukaan? Mikä on ihmisen kohtalo? Onko se ihmiselle annettu ja onko siihen nokalla koputtelemista?
" Anna anteeksi Jumala, ajattelin. Mutta minun täytyy pelastaa rakkaani risakkaani kylmettymästä tänne Jäämeren rannalle. Se on eteläntekoa ja siksi heikompi kuin minä.Ei se yksin pärjää täällä, ymmärtäähän sen. Ja kerrankin Herra kuuli ja antoi anteeksi. Tuli tarrasi ahneesti kellastuneeseen saarnapaperiin. Mutta vaikka LUoja antoikin anteeksi, niin Laestadius ei. (...)Totisesti olin syntinen portto vietellessäni vieraan miehen kaksin kanssani vuonolle. Imiessäni hänen varpaitaan kuin mullivasikka vieraan hiehon utaretta. Enkä hävennyt, en yhtään." (s. 120)
.
Tämä kirja oli minulle ensikosketus Katja Ketun (s. 1978) tekstiin, ja tuskin viimeiseksi jää. Olin vaikuttunut. Kuka oikein on tuo shamaanin lailla kynärumpua rummuttava kirjailija? Miksi kuulen hänestä vasta tämän kirjan kohdalla? Kuvallisuuden tunnun tekstissä selittää osaltaan se, että kirjailija on lisäksi ohjaaja ja työskentelee myös elokuvan parissa. En osaa sanoa, haluaisinko nähdä tätä teosta elokuvana. Uskon, ettei mielikuvitukseni riittäisi siihen pahaan, joka filmiteollisuuden keinoin voidaan kirjan pohjalta loihtia. Tiedoksi teille minua rohkeammille, että kirjasta on tekeillä elokuva. Ohjaajana toimii Virpi Suutarinen. Jos en uskaltaudukaan elokuvakankaan laajalle lakeudelle, aion sukeltaa kirjailijan muihin teoksiin, joista erityisesti esikoisteos, Surujenkerääjä (2005), kiinnostaa.
Lapin murteen osaaminen selittyy puolestaan juurilla. Rovaniemeltä lähtöisin oleva kirjailija kertoo " pyrkivänsä tallentamaan totuutta". Mielestäni tämä onnistuu Kätilössä loistavasti myös laajemmin kuin kielen osalta. Kustantajan sivuilta selviää lisäksi, että kirjailija "pitää itseään paitsi murheen humoristina myös feministinä ja ihmisenä. Hän pitää hiljaisuudesta ja haaveilee vielä kerran omistautuvansa koiransa onnelle." (Kirjailijan blogissa on paljon huikeaa tekstiä lisää, kurkatkaa ihmeessä allaolevasta linkistä.)
Feminismi on vahvaa, naisen asema tarkastelun keskiössä. Kirjan yksi surullisimmista kohtauksista liittyy koiriin. Koira on sodan uhri, siinä missä naiset ja lapset. Tämä kouriintuntuva uhrin, viattomuuden kokemus kirjasta välittyy. Voiko ihminen olla ihmiselle peto? Milloin ihmisestä kuoriutuu esiin epä-ihminen? Vai onko ihminen ihminen kaikessa pahuudessaankin?
Lopuksi on todettava, että kirjaan sopii erinomaisesti ja kirjaimellisesti määriltelmä: hirveän hyvä. Laura Koljosta lainaten: " Ei kannata antaa pullansyönnin ja uneliaan habituksen hämätä. Katja Kettu näyttää harmittomalta hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele." (Suomen Kuvalehti 31.10.2011.)
"Villisilmä nyyhkäisi ja pyyhki kasvojaan hihaani. Rykäisi sitten: - Onko mikään iso tähti puonnut?Pudistin päätäni, mutta oli noustava istumaan.- Joku saattaa olla tippunu.
Ja me laskimme ja laskimme, jotain kuumaa valui paidankauluksesta sisään mutten ehtinyt ottaa selvää, mitä se oli, sillä me laskimme ja laskimme ja aina yllämme lepäävästä avaruudesta jäi yksi tähti puuttumaan." (s. 264)
Kiinnostavaa luettavaa kirjaan ja kirjailijaan liittyen:
Kirjailijan oma blogi
Kiinnostava artikkeli Suomen Kuvalehdessä
Parnasson kritiikki, Hesarin kritiikki
Blgistaniassa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi viimeisimpänä Joana Hiirenkorvia-blogista, Paula Luen ja kirjoitan -blogista sekä Leena Lumi.
16 kommenttia:
Mää arvasin tämän;-) Ja kukas sanoi sinulle, että ota tämä kirja mukaan sinne Yhteen Paikkaan...Kirjoitat tästä Ketun kirjasta kuin tunturihaukka yötaivaalle, kun minä istun siellä rannalla kuuntelemassa valaiden laulua...ja odottamassa erästä.
Tämä kirja on kirja kärsimyksestä ja sodasta, mutta lihanhimo vornuaa kaiken yllä ja etenkin alla.
Tämä on takuulla sinun blogihistoriasi paras/kuumin/villein/upein kirjoituksesi. Sytyit liekkeihin! Vähemmästä minä olisin pettynyt.
Miten huikea idea ottaa tähän mukaan Matt 1:1. Rakkaudesta tämä kirja kertoo. Ja silloinkin, kun vääryys ja koira ja lapsi ja se kaikki.
Onko kukaan koskaan kirjoittanut näin! Pitää uskaltaa sukeltaa kiimaan ja syttyä tuleen ja rakastaa ja kuolla. Rakastaminen on syntymistä ja kuolemista.
Kuule mitä valaat laulavat...: "Rakkaus ei koskaan katoa."
Voisiko tämä kuitenkin olla kaunein kirja, jonka olemme ikinä lukeneet!
No sanopa se! Huh! Tämä kirja piti kokea turvassa kotoisasti. Antaa sille aikaa.
Ja kiitos! Miten kauniisti tekstistäni kirjoitatkaan, Leena! Sinun kommenttisi, siinä on kirjan hehkua edelleen. Luulen, että valaiden laulun lailla tämän kuulee ja haistaa pitkään.
Ja vornuamisesta, sitäkin kirja on...
Minusta tuntuu, että yksi kauneimmista, ehdottomasti! Jossakin oli verrattu Puhdistukseen, olisiko Sonjalla ollut. Se oli hyvä viittaus, sillä siinä toinen kirja, jonka elin ja koin. Tämä kirja on samanlainen.
Kirjoittaa kuin perkele, totisesti! Huikeita tunnelmia sinäkin olet kokenut ja upeasti vanginnut, kiitos.
Minäkin ihmettelen, miksi kuulen Ketusta vasta nyt. Mutta ehkä tämä hänen urallaan on SE kirja, joka avaa portit.
Helena Angelhurst on muuten ollut viime aikoin blogini haetuinpia sanapareja...
Kirjoituksia Kätilöstä on lumoavaa lukea. Etenkin tämä sinun kirjoituksesi toi kirjan maun vahvana takaisin. Kiitokset linkityksestä ja upeasta tekstistä! Ei tähän ole mitään lisättävää.
Olen kierrellyt Kätilöä kuin kissa kuumaa puuroa. Olen hankkinut kirjan hyllyyni jo kuukausia sitten ja jokainen kirjasta lukemani blogi- tai lehtiarvio vain vahvistaa käsitystäni siitä, että romaani on vahvaakin vahvempi, huikea, ravisteleva ja ainutlaatuinen. Silti en ole vielä uskaltanut lukea kirjaa. Odottelen oikeaa oloa, sillä en halua halua Kätilöä ennen kuin tiedän olevani sille vastaanottavainen.
Hieno arvostelu hienosta kirjasta. Yhtyä voin joka sanaan!
Hieno ja Kätilön makuinen teksti! Kätilö oli minullekin vavisuttava lukukokemus, tarina todella tunkeutui mielen syövereihin. Meni kyllä Runeberg-palkinto oikealle kirjalle, mahtavaa! Palkintoraati oli Ylen mukaan todennut, että Kätilössä on suuren romaanin tuntua. Allekirjoitan.
Kirsi, minulla on hakusanana koko ajan Helena Angelhurst. Ihan uskomatonta ja ihanaa!
Kirsi: kiitos! Ehkä tämä tosiaan on se kirja, mikä pitikin lukea ensin. Odotan jo ilolla seuraavaa Kettua.
Paula: kiitos! Huomasin ihan saman sitten, kun selailin teidän muiden kirjoituksia. Lumoutuneita olemme olleet lähes kaikki kirjan lukeneet. Enkä ihmttele sitä laisin. Mikä kirja!
Helmi-Maaria Pisara: kiitokset kiitoksista! Jotenkin oli jopa vaikea alkaa kirjoittaa, kun kirja oli niin lumoava. Lopulta tarvittiin se yksi lause. Siitä se sitten lähti, teksti virtaamaan ja ajatukset aukeamaan.
Nanna: hyvänen aika, nytkö se palkinto on totta??? Juuri seilasin kirjakaupassa ja kiinnitin huomiota muihin ehdokkaisiin. Ihmetyttää suorastaan se, ettei tämä kirja ollut Finlandai kähinöissä. Onneksi nyt sai ansaitsemansa huomion!
Leena: täytyypä seurailla hakusanoja... hih.
Kiitos kommentistasi omaan Kätilö-kirjoitukseeni.
Olin myös ihmeissäni, kun tajusin, ettei Kettu ollutkaan esikoiskirjailija, sillä en ollut kuullut hänestä mitään ennen kirjan lukemista. No sen jälkeen sitäkin enemmän ja hyvä niin. Ja tämänpäiväinen Runeberg-palkinto meni ihan oikeaan osoitteeseen. Myös sinun kirjoituksesi nosti taas kirjan tunnelmat mieleen, kiitos siitä.
Jaana: Kiitos, Jaana kommentistasi. Ihan totta, tämä olisi ollut juuri sellainen mieletön esikoisteos, jonka jälkeen kaikki ovat ihan ällikällä lyötyjä. Oletko sinä lukenut esikoisen? Aihe ainakin on vähintään kiinnostava!
Höh, luulin jo kommentoineeni, mutta ilmeisesti tein niin vain pääni sisällä... :) Hieno juttu hienosta kirjasta! Tällä kirjalla Kettu kyllä nyt kohautti siinä määrin, että aiempiakin kirjoja varmaan aletaan lukea uudella mielenkiinnolla.
Booksy: totta turiset! Itselläni ainakin heräsi mielenkiinto aikaisemmin kirjoitettuihin kirjoihin ja varsinkin esikoisteosta kohtaan.
Katja: aneeksi, olin epähuomiossa luullut jo sinulle vastanneeni, mutta ehei, viestisi on jäänyt vaille vastausta. Siispä parempi myöhään kuin ei ollenkaan! (huomatkaa tämä systemaattisuuden puute on pahaa laatua...)
Odota ihmeessä kirjan kanssa sitä hetkeä, kun kirja valitsee sinut. Joskus voi olla hyväkin antaa pölyn laskeutua ja unohtaa kaikki luettu ja kirjoitettu, jotta pääsee kohtaamaan tekstin sellaisena kuin se sinulle on. Blogisavut ovat toisinaan haitta, mutta onneksi niistä on myös iloa.
Todella upea tämä tekstisi! Erittäin hyvin kirjoitat, kuvaat ja analysoit lukuelämystäsi ja Kätilöä. Tätä lukiessa tuli taas kerran mieleen, että vaikuttavan kirjan merkityksen näkee siitä, miten se laittaa arvioijan kirjoittamaan. Jokaisesta lauseesta ihan huokuu se, että kirja on ollut vahva lukuelämys.
Mullekin tuo mainitsemasi koirakohtaus oli hyvin ravistuttava, järkyttävä, koskettava. Siinä kohdassa olin todella lähellä itkua, vaikken lukiessa yleensä itke. Sodan julmuus jotenkin kiteytyy juuri siinä kohtauksessa. Vieläkin tulee paha mieli.
Kätilö on kyllä sikäli hyvin mielenkiintoinen kirja, ainakin oli mulle, että vaikka pidin siitä hyvin paljon, niin se samalla oli tosi rankka ja ristiriitaisia tunteita aiheuttava lukuelämys. Veti jotenkin vereslihalle. Ihan helposti tuo kirja ei unohdu.
Anna Elina: Kiitos kauniista kommentistasi! Se lämmitti mieltäni. Uskon siihen, että kirjat puhuvat lukijalleen. Lukija on silloin kuuntelija ja kokemuksensa kanssa kuuntelusta tulee aito vuoropuhelu. Loistavasta kirjasta on hyvä kirjoittaa.
Hyvin todettu, että koirakohtauksessa tiiistyy sodan luonne, toisaalta myös rakkauden. Sen aidon, luottavan rakkauden, jota koira Villisilmää osoittaa ja nainen koiraa kohtan. Ja sitten se, miten viaton joutuu kohteeksi siihen, mihin ei ole osallinen millään muotoa.
Olen edelleen vahvasti kirjan tuntumassa. Minulla tämä kirja on ollut yhtä vahva kokemus kuin Puhdistus oli, tai Saramagon Kertomus sokeudesta. Adichien Purppuranpunainen hibiskuksessa oli sama vaikutus - iho on tosiaan vereslihalla lukemisen jälkeen.
Lähetä kommentti